Jouluinen kuvaoksennus

Yksittäisiä valokuvia on taas tullu otettua kasa, sen enempää ajattelematta mihin niitä ajattelin tarvita. Ihan joka kokkailusta tai puuhasta en viitti paperikuviakaan teettää... Ja kamera piti tyhjentää että ehkä vuodenvaihtumisestakin saan jokusen kuvan. Siis jos muistan jättää kamerani jonnekin tyrkylle-ja luotan ettei se päädy riennoissa minnekkään epämääräiseen paikkaan, hmm...

Parisen viikkoo sit, työssäoppimisen ollessa muutamaa päille vaille loppu, iski tietenkin paniikki kirjoittaa näyttösuunnitelmat jo olleista näytöistä. Oli sitten opettajallakin mitä arvioida... Siinä sitten kirjoittaessa iski joulupaniikki; halvemmalla joulupostimerkillä postitettuna korttien viimeinen postituspäivä oli tietenkin seuraava päivä-ja kortit oli vielä pääosin tekemättäkin. Yhen aikaan yöllä  aloin askarteleen. Ajatus johti toiseen ja tajusin yhden lahjaksi menevän palapelin olevan tekemättä-ja tietenkin myös lähivuorokausien aikana jaettavat lahjat paketoimatta. Tilanteen ja yön ylipäänsä pelasti useampi kupillinen kahvia ja ite tehty tonnikalakastike pastan kera. Ja loppuen lopuks sitä tuli valvottu 31h putkeen; illalla kun muka pikaisesti soitettu puhelu venähti kuuteen tuntiin...

Aivan kummallistenkin deadlinien poistuttua, aikaa oli jäävinään itelle ja kokkaamiselle. Tukihenkilöitävän synttäreille valmistu mokkapalat ja mutakakku, tortillaruuat ja edellisessäkin kappaleessa mainittu tonnikalakastike oli kokeiluja omaks iloks. Kokoelman täydentää joululahjaks saadut, todellakin kielen mukanaan vieneet vadelmasuklaasydämet...

Äitin kuusi ja äitin lahjat, mun kuusi ja mun lahjat... HETKONEN!!! :D Vasemmalla olevat paketit on kohta ainakin 20v vanhoja rekvisiitta paketteja ja aaton totuus taisi mennä ennemminkin niin että isomman kuusen alta löytyi mulle enemmän niitä paketteja kun äitille. Senkin jälkeen kun oltiin eka siskolla yks pakettisatsi jaettu...

Uudempaa kuvaa ei ole joten tällä mennään... Huomenna suunta on Hyvinkäälle, joten enään tän vuoden puolella ei taida postauksia tippua.

Se_perinteinen kiittää kuluneesta vuodesta kaikkia lukijoita ja muutenkin mukana olleita sekä toivottaa oikein railakasta vuodenvaihdetta! ;)

Me ollaan piilossa viimeisellä rannalla Eikä kukaan meitä enää etsi, tää on tyhjä ja loputon leikki...

Lukiossa jatkoin peruskoulussa lähtemälleni linjalle valinnaisten kaa; ilmaisutaitoa sen olla pitää. Lukiossa tosin panostettiin tähänkin enemmän; ei ainoastaan kuviteltu näyttelevämme vaan tehtiin harjoituksia. Harjoituksia, harjoituksia, harjoituksia ja vielä lisää harjoituksia. Harjoituksia joissa oppi enemmän itsestään ja omista kyvyistä, harjoituksia joiden tarkoitus purettiin yhdessä.
Mieleen on jääny vahvasti muutama harjoitus joista yks liitty alla olevaan biisin. Pienissä ryhmissä saatiin ko. biisin lyriikoita ja niistä piti tehdä n. 5 min kestävä näytelmä. En muista näytelmiä tai kohtaa mikä ryhmälläni oli, mutta itse biisi jäi mieleen. Joka ikinen kerta biisin tullessa radiosta, palaan mielessäni siihen vanhan koulun luokkatilaan...

100

Keksin itelleni eilen haasteen. Luku 100 liittyy hyvinkin olennaisesti siihen. Ihana varma en oo vielä kaikesta mitä haasteen puitteissa teen, mutta näin alkuun aion mm. karsia facebook-kaverini sataan (tällä hetkellä 201), jättää vaatekaappiin ainoastaan sata vaatetta ja siivota kodin ison lipaston-jättäen vain sata tavaraa. Ihan sadan uuden miehen tapaamista en kyllä odota... Homma toimii myös toisin päin; peruselintarvikkeita ja -lääkkeitä tulee olemaan sata ja kun vaatekaapista lentää tavaraa pois, tulee tilalle satasella uutta-kumminkin niin ettei sallittu vaatemäärä ylity.
Lyhyesti, sadalla sanalla sanoen, jäämme itse kukin odottamaan mitä tuleman pitää. Ja ihan mielelläni kuulisin millaisia haasteita muilla on alkavalle vuodelle.

Asioista

On asioita joista tarvii pitää kiinni ja on asioita joista on osattava päästää irti. Niin jotenkin kliseiseltä, kun se kuulostaakin, tuohon ensimmäiseen kuuluu mun mielestä jo elämä itessään. Oon aiemminkin kirjotellu ja varmasti moni tietää henkilökohtaisestakin kokemuksesta ettei elämä oo aina helppoo. Välillä tuntuu että olis helpointa vaan heittäytyä sillalta moottoritielle...
Vaan eihän se oikeesti ratkaise mitään ja siksi mäkään en sitä tee. Ei oo pokkaa-ja hyvä niin. Mä onnistun löytämään elämästäni asioita joista haluan vielä nauttia, vaikka se välillä vaikealta tuntuukin. Mulla on muutama hyvä kaveri jotka jaksaa kuunnella, jotka on tukena sillon kun sitä tarvitsen. Mulla on perhe, ei multa puutu mitään. Sinänsä.

Asioita joista on osattava päästää irti... Mulla oli tähän joku jännä visio kun alotin kirjottaa, mutta kyynelten valuessa haihtu ne ajatuksetkin. Yks mun pahaksi tavaksi kutsuttu piirre on, etten osaa päästää irti jostain ihmisestä. Ainakaan ajoissa ja sitten valitan kun sattuu. Virheistä kumminkin oppii ja ainakin kuvittelen seuraavan kerran olevani fiksumpi.
On toki jotain periaatteita mistä en luovu, jotain ärsyttäviäkin pikkujuttuja mitkä vaan tarvii tehä niin kun ne on aina tehty. Mummolassa ei räplätä puhelinta ja äitillä on saunan jälkeen syötävä jätskiä. Onpas nyt kökköjä esimerkkejä...

Joskus saattaa elämään ilmaantua asia joka saattaa kuulua kumpaankin "lokeroon" tai on epävarmaa kumpaan se kuuluu. Ja sekös sitten hämmentää.

En etsi valtaa, loistoa. En kaipaa kultaakaan...

Kummallista aikaa tämä joulun aika. Loma. Tunteet kulkee vuoristorataa täysin hillitsemättömästi. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä nautin seesteisyydestä ja rauhasta, välillä taas ahdistun. Paljon tunteita, erilaisia, joiden purkamiseen ei ehkä ole keinoja. Tai en ainakaan tiedosta niitä.
Ennen joulua aloin kirjottaan taas lähes päivittäin päiväkirjaa, mutta joinakin iltoina sekin tuntuu vaikealta. Ei löydy sanoja eikä oikein oo asiaakaan. Ennen aattoa suljin puhelimen useammaks vuorokaudeks, muka sillä tavoilla rauhottuen. Tosiasiassa odotin vaan erään ihmisen yhteydenottoa ja pelkäsin missaavani sen.
Oon kokenu tänä jouluna oloni todella paljon vanhemmaks mitä oikeesti oon. Lahjapaketit on saanu osakseen kummastuneita katseita. Oikeasti, jos ihan rehellisiä ollaan, en olis halunnu avata paketteja. Oon ymmärtäny ettei niitä elämän tärkeimpiä asioita voi saada hienoista paketeista. En toki nyt sano että kääreen alta löytyneet villasukat jäis käyttämättä, karkit syömättä tai muutakaan.
En itekään uskois, mutta ens vuonna en halua lahjoja. Tarvii kai siis heti uudenvuoden jälkeen heittäytyä todella tuhmaks... :P

Olavi Uusivirran uutuusbiisi muistuttaa jollain tasolla viime viikon onnen hetkistä...

Teini-iän tuskaa

Sinä kulkija kuustoista vuotias

Näen kyyneleet silmissäsi

Minä olla en voi sinun auttajas

Enkä edes sun ymmärtäjäsi

Mutta kuuntele mua, sulle kerron sen

Joskus itkee näin myös nelikymppinen

Sillä suoraan sanottuna, suurinpiirtein

Sellaista elämä on

Sinä kulkija kuustoista vuotias

Mikä särki sun sisimpäsi

Sekö leikkinyt on, sinun tunteillasi

Joilla lämmin on pelkästään käsi

Siihen tottua saat, minä takaan sen

Usein pettyy näin myös nelikymppinen

Sillä suoraan sanottuna, suurinpiirtein

Sellaista elämä on

Kerran kulkija kuustoistavuotias

Olin minäkin aikoinani

Luulin silloin jo vähintään puolikas

meni kaikista unelmistani

Sä et usko mua nyt

Mutta lupaan sen, vielä unelmoi myös nelikymppinen

Sillä suoraan sanottuna, suurinpiirtein

Sellaista elämä on

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Onnen keiju
ole hyvä ja lennä, hyvä ja lennä
tee sun taiat
et äiti antaa mun mennä, antaa mun mennä
mä haluaisin kun jokainen muu menee
on meri lämmin ja hiekka kuumenee
Mä tiedän äidil' on minusta huoli
mutta kurjaa on jos ulkopuoliseksi jää

refrain:
Ja äidin silmät on sumeat jo
hän sanoo maailma on vaarojen karikko
se sama maailma siskosi vei
mä sanon viimeisen sanani ja se on ei

Ja äidin silmät on sumeat jo
hän sanoo maailma on vaarojen karikko
se sama maailma siskosi vei
mä sanon viimeisen sanani ja se on ei
(2x)

Vuodet vierii
ja kun talo on raukee ja äiti on raukee
tytär riuhtoo lukkoo
mut se ei aukee, ei, se ei aukee
mikään ei tätä ikävää poista
hän on kohta jo kuusitoista ja hän
tietää, ettei taiat auta
hän huutaa "päästä mut ulos, jumalauta"

Ja äidin silmät on sumeat jo
hän sanoo maailma on vaarojen karikko
se sama maailma siskosi vei
mä sanon viimeisen sanani ja se on ei

Ja yönä erään heinäkuun
tytär herää, pukeutuu
ikkunasta lähtee maailman pauhuun
toisessa huoneessa,
äiti suussaan tupakka nukahtaa ja herää pian kauhuun
ja hän huutaa, tytärtään huutaa
mutta tytär on kaukana ja lähellä kuuta

Ja äidin silmät on sumeat jo
hän sanoo maailma on vaarojen karikko
se sama maailma siskosi vei
mä sanon viimeisen sanani ja se on ei

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sitä on nyt jotenkin näin jälkikäteen miettiny oliko tuo kuustoista kesäsen elämä loppuen lopuks niin kamalaa. Vielä useampiakin lauluja siitä nuoruuden tuskasta löytyy, siitä kuinka vanhemmat on tylsiä kalkkiksia jotka ei vaan voi ymmärtää mistään mitään. Oliko se nyt loppuen lopuks niin kamalaa? Kaatuiko maailma päälle? 

Yks juttu viel

Pari yötä on menny nyt niin sanotusti pipariks. Toissa yönä en nukkunu ollenkaan, en ehtiny sänkyyn saakka kun oli tekemistä. Kirjotin yli puoleen yöhön näyttösuunnitelmaa, askartelin joulukortit (eilenhän oli viimenen päivä kun ne lähti sillä 0,60e postimerkillä...), tein siskolle joululahjan ja paketoin lahjoja. Neljän viiden aikaan katoin kelloo ja totesin ettei pariks tunniks kannata enään nukkuun mennä.
Eilen illalla ajattelin ottaa "vahingon" takas ja mennä ajoissa nukkuun. Kaheksan aikaan kotiuduin työpaikan pikkujouluillalliselta ja piti ihan vaan nopeesti soittaa kaverille. Nopeus on suhteellista, mutta puhelu kesti reilu 6h...
Jotenkin on vaan...hämmentävää kuinka asioita yhtäkkiä onkin niin paljon oikeesti kerrottava toiselle. Tai kuinka paljon toisella on kerrottavana niitä mulle. Asiat vieläpä oli sellasia mitä ei ehkä ihan jokaiselle vastaantulijalle kerrota, niin hyvässä kun pahassa. Vaikka vähän on tullu nukuttua, oon tällä hetkellä onnellinen. Ehkä onnellisempi kun aikoihin.
Onnellisuus ei johdu myöskään siitä, että tänään on työssäoppimisen viimenen päivä. Kymmenen viikkoo on menny nopeesti, ehkä vähän liiankin nopeesti. En voi sanoa kaipaavani kouluun, mutta kaipaan jollain tavalla omaa elämääni takaisin. Aikaa itselle ja sille mistä saan voimia. Onneksi kohta on joulu.

Illan kikatukset

Joidenkin kavereiden kohdalla toimii sellanen vuorottelu, että kun toinen on pahalla tuulella niin toinen on hyvällä tuulella. Kun toista ahdistaa, niin toista ei ja sitä toista sitten yritetään vuorotellen auttaa. Olipas selkeesti selitetty :D Pointtina nyt oli ettei olla samaan aikaan samassa olotilassa.
Useimmiten piristäminen onnistuu parhaiten hauskoilla nettilinkeillä. Eräs ilta Kettu linkittikin mulle eräällä lemmikkipalstalla käydyn keskustelun. Sillä hetkellä en linkkiä saanu (puhelimellani) auki ja unohdinkin koko asian ennen kun äsken muistin. Meinas siinä sitten vadelmakiisselit kaatua syliin kun nauraa kikatin mm. kommenteille;

  

" Mua ärsyttää uutistenlukijat kun ne katsovat koko ajan minua, 

ei voi edes sängyssä telkkaa katsoa kun tuijottaavat."

 "Ei itkeä saa, ei meluta saa. 

Naapuri voi muuten taas soittaa päivystävän psykiatrin paikalle. "

  

Voipi olla vaan mun (ja Ketun?) kieroutunutta huumoria, mutta tais tulla taas muutama (kymmenen)vuotta ikää lisää. Nää on just niitä parhaita hetkiä, niitä jotka juoksee ohi liian nopeaan...

En mä rohkea oo, enkä kuolematon...

Mä olen kyllästynyt niihin,
Voimiin jotka ohjailee mun elämää.
Jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa.

Välillä tuntuu etten voi yhtään ite vaikuttaa siiheen keneen ihastun. Tunteet vaan tulee eikä ne aina oo samaa mieltä järjen kanssa. Kärjistetysti sanoen sitä ihastuu vääriin ihmisiin väärään aikaan...

Joku mua piteli siinä,
Se oli niin kamalan vahva.

Tiedostan kaipaavani eniten just fyysistä läheisyyttä yksin asuessani/eläessäni. Joidenkin ihmisten kohdalla oon joutunu vähän pelkäänkin toisen voimakkuutta, sitä satutetaanko mua tai pääsenkö tilanteesta pois sitä halutessani.

Suurempi vuoria ja merta,
Se sellaiseksi kasvoi mun päässä.

Kun en oo jonkun seurassa, en oikein osaa ajatella muuta. Ahdistun tosi nopeesti, jos viesteihin tms. ei tuukaan vastausta, jos mulla on asiaa enkä koe että toinen kuuntelee. Seurassa osaan olla onnellinen ja hetkiä sen jälkeen, mutta piakkoin alan miettiin jo koska tavataan seuravaan kerran.

En mä rohkea oo,
Enkä kuolematon.
Mut mä tiedän vaan sen,
Minkä sydän on tiennyt kauan.

Muiden ollessa täysin vastaan ja pitäen mua tyhmänä yms, yks kaveri muistutti elämän rajallisuudesta. Siitä että täällä eletään vaan kerran ja siitä kerrasta pitää ottaa kaikki ilo iri. Miks tavallaan välittää muiden mielipiteistä, jos ite on onnellinen?

Mut mä luulen et ihminen on sitä vahvempi.
Mä aion antaa sen kuolla,
En enää anna sille tilaa hengittää.

Joskus hetkellinen unohtaminen onnistuu-kunnes tavataan seuraavan kerran. Sama prosessi alkaa taas sillon alusta, on vaikea edes lähteä tilanteesta.

Mä parannan minäni yksin.
Ja pakotan pitämään itseni koossa,
En ole se surkea rätti,
Jonka sydän on imetty kuiviin.

Kuulostaa ehkä jo sairaalta tai ainakin vampyyrilta. Kyllä tästäkin yli päästään, unohdetaan kun seuraava löytyy. Eihän sitä loputtomasti voi kuolata jonkun perään, eihän?

En enää tunnista itseeni tuosta,
Se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan.

Miks mun tän syksyn ihastukset on kaikki lähennelly 30v. Mihin katosi se tyttö joka antoi oman ikäisilleenkin tilaisuuden, tyytyi vähään eikä vaatinut kaikkea heti?

Oikeastaan mun piti julkaista tää postaus jo n. viikko sitten, mutta aikataulu ei antanu periks-ja nyt tilanne on kenties jo hiukan muuttumassa/muuttunut.

Oon tyytyväinen mikäli tekstissä viitattu ihminen tunnistaa itsensä-ja iloinen, että hän jaksaa olla mun tukena sillon kun muu maailma tuntuu kaatuvan ympäriltä. < 3 

Vauhdikas ja railakas viime viikko

Viime viikolla riittikin menoa ja meininkiä, olihan tiedossa sentään useampi vapaapäivä. Torstaina oli kaverin yo-juhlat Hyvinkäällä. Vaikka ei heti ehkä uskois, mä jännitän ihan hirveesti tilanteita joissa on paljon entuudestaan tuntemattomia ihmisiä-niin kun tälläkin kertaa. Yritin saada itelleni kaveria mukaan, mutta eipä hän halunnu seuraks lähtee.
Kuten aina, meno oli aika jähmeetä ennen kun jää suli (toisin sanoen kun ihmeaine alkoholi astu kuvioihin). Käytiin illan aikana tutustumassa paikalliseen yöelämäänkin ja sen verran voin sanoo, etten kyllä ihan kiltisti omalla pedilläni yötä nukkunu. Perjantaiaamun kuittailujen mukaan en myöskään osannut olla hiljaa... ;)

Ylioppineella vein tölkkinipsuista valmistetun käsilaukun

Juhlista joten kuten selvinneenä palasin takasin Lahteen sillä vuorossa oli 8-sali rap. Tais olla syyskuuta kun olin kaverin kaa vastaavassa tapahtumassa kattomassa Cheekiä. Tällä kertaa puikkoihin pääsi artistien lisäks rohkeat tulevaisuuden lupaukset Open Mic-osuudessa. Illan varsinaisina esiintyjinä oli Ideaali ja Jay Who, Tuomas Kauhanen, Brädi ja Aste.
Jos edellistä rap-iltaa ei lasketa mukaan, en varmaan ikinä oo riehunu niin paljoo, niin onnellisena. Kaikkia biisejä en osannu laulaa ulkoo (kun en ees etukäteen tienny kaikki artisteja, kröhöm...) mutta ei se ainakaan menoo hidastanu. Neljän tunnin riehumisen jälkeen poikettiin luokkakaverin kaa yksille kotimatkalla. Tällä kertaa oikeasti yksille.

Rap illan kuvasaldoa

Kahden illan juhlimisen jälkeen oli jo syytäkin vähän rauhoittua. Puoli päivää ensin nukuttuani, suuntasin nenäni Hämeenlinnaan ja Antti Tuiskun joulukonserttiin. En tiiä johtuko osittain väsymyksestä, mutta niin ehkä noloa kun se onkin, mä itkin. Kyllä kannatti laittaa veronpalautusrahat päästäkseen kotikirkkoon kattoon artistia jonka elämää on enemmän tai vähemmän seurannu tän yheksän vuotta.
Melkein puolentoista tunnin konsertin jälkeen suuntasin tieni loppuviikonlopuksi äitille. Ollessani näiden kaikkien jälkeen onnellisempi ja tyytyväisempi elämääni kun pitkiin aikoihin.

Ihanampi kuin rakeiset kuvat antaa ymmärtää...

Näitä tarinoita on surullisen paljon

Tän viikon seikkailujen myötä oon miettiny paljonkin niitä joilla on lapsia, mutta eivät saa tavata heitä. Tarkotan siis esim. että seurustelusuhde on menny poikki ennen muksun syntymää ja isälle on ilmotettu ettei hän saa pitää mitään yhteyttä. Ei lapseen eikä tämän äitiin. Lapsen synnyttyä isän on maksettava lapsilisää, joko suoraan äidille tai Kelalle perintänä. Suoraan sanottuna aika vittumaista joutua maksaan jostain mistä ei saa rahalle vastiketta-tässä tapauksessa ei siis saa nähdä lasta.
Ei tietenkään oo mun asia miettiä syitä ja mahdollisia seurauksia, etsiä syyllisiä asioihin joista en oikeesti tiedä yhtään mitään. Naisena kumminkin voin sanoo ett syyt ei oo kevyet, jos tohon tilanteeseen joutuu. Ei tarvi esittää onnellista, ei asua samassa paikassa mutta välit ois kumminkin mun mielestä hyvä säilyttää. Ihan vaan senkin takia, että kun muksu tulee tarpeeks vanhaks (en muista oliko se 15 vai 18...) niin hänellä on oikeus saada tieto biologisista vanhemmista. Uskoisin että mahdollinen/mahdolliset tapaamiset on aika mielenkiintoisia 15-20 vuoden jälkeen...

En ehkä osaa selittää

Mä oon niin ankara itelleni,
en kato taakse ikinä ja kelaa miten meni.
Se joku ns. kipinä hiljalleen pois meni,
ku psyykkausmantraa toistelin.
Mul on nyt ihan toiset syyt toimiini.
Mä oon kuullu et se ois masennuksenoireita,
ettei osaa levätä, mut onks nää muka oikeita oireita?
Kaikki on okei, ei miehen kuulu olla toimetta,
voimal toteutetaan toiveita.
Äläkä nyt väännä kreikasta norjaa,
mä oon oman onnen orja joo, mut vähän pitää korjaa.
Must on hieno saada aikaan kaikki, mitä ennätän,
mut siinä missä rajan piti mennä,
nään vaan kaukasuudes uuden rajan.
Lennä poika, antiikin paradoksi,
Akilleus ei jänistä saa kii, jää muuttuu avannoksi,
ja sinne sekaan sitä kai hukutti huolensa.
Mul on kiire jonnekin, pidä paussi mun puolesta.

Mul on ikkuna maailmaa, se on mustaa muovii.
Siel siskonsa itsemurhaa kirjailija ruotii.
Pehmee luoti, unilääkepurkki, aina vaa painavampi on ahertajan turkki.
Onks se litran mitta desin enää vajaa? Ei voi tietää, ei nää ylärajaa.
Kun kuuntelee sisintä, monta pientä ääntä piipittää,
jalat ei jaksa hiihtää, muttei ego siedä valittajaa.
Ei täs oo aikaa kelaa itsetuhosesti,
mut toisaalt aikaa on vuosii lopullisesti päästä eroo elämän janosta, nostan panosta.
Tunnistan kuvani sen kirjailijan sanoista, mut ei omaa heikkoutta voi vaan myöntää.
Mä elän harhaluulossa, et levylle voin murheet työntää.
Miten voin ottaa omaa aikaa, aika ei oo omaa,
mä en osaa, jos sä osaat ota pliis mun puolest lomaa.

Älä pelkää...pimeää?

Vanhemmilla on joskus hyvinkin hämmentäviä pelkoja jälkikasvuaan kohtaan. Täysin turhia, joukosta toki löytyen niitäkin mitkä on loogisesti selitettävissä. Yks näistä "loogisista" peloista ja varmaankin aika yleinen, on se että jälkikasvun pelätään tulevan raiskatuks. Varsinkin tyttöjen kohdalla.

Näin on myös meillä ollu, kasvatettu siihen ettei kenellekään vieraille saa puhua eikä varsinkaan lähtee mukaan. Vanhempien pitää tietää missä neiti liikkuu. Eihän sitä siinä teini-iänkään uhmassa ymmärrä, rajat on vaan hirveetä kiristystä. Pään sisällä tulee monet kerrat mietittyä että eikö ne ollenkaan luota, oonhan mä jo iso tyttö...

Mä liikun lähes koko ajan yksin eikä pimeetäkään voi aina välttää. Mieluummin kävelen hämärää metsäpolkua 20 minuutissa kotiin kun kierrän valosaa reittiä puolet kauemmin. Voi olla tyhmyyttäkin, mutta en jostain syystä ees osaa pelätä pedofiileja tms. Teoriassa tiiän mitä pitää tehä jos joku päättä tulla ja raiskata-tai ainakin mitä sen jälkeen pitää tehä.

Jos jotain pitää sanoo pelkäävänsä, niin enemmän mä pelkään ammutuks tai puukotetuks tulemista. Ei siinä mitään, jos henki lähtee, sittenhän se on ohi. Pelkään että jään henkihieveriin haavoitettuna kituun sinne samaiselle syrjäiselle lenkkipolulle. 

Ja mikä sen todennäköisyys on, että siellä joku puukon/aseen kanssa just samalla hetkellä heiluis ja muhun osuis? Aika mitätön, mun mielestä.