Betoniviidakon vanki...

...vai uusavuton?

Vasta täysikäistyttyäni oon alkanut nauttia metsäilystä. Siitä, kun syksystä voi napata mukaan kipon ja täysin aikatauluttomasti viettää ehkä jopa tunteja metsän vihreyden keskellä. Ja mikäs sen parempaa, kun illalla itse poimituista mustikoista pyöräyttää piirakka tai muuta maistuvaa.
Asiassa on vaan suurehko mutta... Nimittäin betoniviidakko missä asun. Lähimmän mustikka-apajan sijainnista ei ole hajuakaan, kunnon metsääkään ei muutaman kilometrit säteeltä löydy. Tarvisin siis vähintäänkin auton lainaan-enkä kyllä sittenkään olis täysin varma mihin sillä pitäisi ajella. Miksi Googlekaan ei kerro mistä parhaat mustikka-apajat löytää!?! (huomaa sarkasmi...)

Tämän aamun mustikkakaipuuseen löytyi vastaus pakastimesta. Pussillinen kotimaisia pakastemustikoita, suoraan lähikaupan pakastealtaasta. Alkuun ajattelin tekaista piirakan tai muffinsseja-mutta niitä tulee sitten taas viikon verran yksinään syötyä. Taitaapi siis mustikkapussi kulua sinällään samalla kun tuijottelen Miehen puolikkaita.

Pannukakkuja päiväkodissa

Lähiviikkoina on herännyt keskustelua paljonkin siitä saisiko päiväkodeissa lapsille tarjota pannukakkuja välipalaksi vai ei (mm. Iltasanomat uutisoi aiheesta 20.8) Meillä on koulussa, tulevina nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajina, on puolestaan herännyt puhetta lasten ja nuorten lisääntyvästä lihomisestä-ja siitä mitkä meidän resurssit on asiaan puuttua. En liene tyhmä mikäli sanon näiden asioiden liittyvän vahvasti toisiinsa.
Mullahan ei lapsia ole, mutta jonkin verran oon ollu päiväkodeissa ja päiväkerhoissa töissä. Tarpeeksi ymmärtääkseni niitä kaupan karkkihyllyllä itkupotkuraivarit saavia pienokaisia... Monesti, ja täysin loogisesti aikuisten työaikaan sidonnaisesti, lapset haetaan päivähoidosta 16-17 aikaan. Kotimatkalla kenties poiketaan kauppaan ja ruuanlaitossa kotonakin menee vielä oman aikansa (olettaen, että ruoka tehdään eikä tyrkytetä eineksiä). Aikuinen ei ehkä huomaa nälkää ja ainakin sietää sitä paremmin-toisin kuin alta kouluikäinen lapsi. Se pieni, joka on ehkä saanut päiväkodissa välipalaksi (14-15 aikaan) niinkin "pitkähiilihydraattista" ravintoa kuin pannukakkuja mansikkahillolla.
Mikäli päiväkotien välipalat ovat todella noin sokerisia kuinon esitetty, mitä en kyllä yhtään ihmettelisi, en myöskään voi enään ihmetellä miksi myös nuorten lihavuus on kasvamaan päin. Jo pienestä lapsesta pitäen opetetaan jokapäiväiseen herkutteluun, siihen että sokeri toimii makeutusaineena (eikä esim. hunaja mitä eräs kapinoiva vanhempi ehdotti ja mitä itse pitkälti käytän). Kymmenen vuotta myöhemmin on täysin turha yrittää tuputtaa terveellistä ruokavalioo, kasviksi välipalaksi-vahingot ovat jo alkaneet. Ja kuka hullu sitä nyt kasviksiin siirtyisikään, jos elämänsä on saanut viettää sokerihuuruissa!...
Mikäli Puhtaampaa ruokaa Lahden päiväkoteihin-adressi olisi edelleen ollut avoin, en olisi epäillyt allekirjoitukseni lisäämistä-vaikka en uskokaan "ongelman" olevan vain nykyisessä kotikaupungissani. Lapsissa on tämän yhteiskunnan tulevaisuus-meidän tulevaisuus. Amerikkalaistuvat ruokailutottumukset ja sen mukana tuomat terveysriskit (kuten 2 typpin diabetes) eivät kuulosta mitenkään levolliselta ajatukselta...

Valokuvat ovat muistoja

Parisen viikkoa sitten äiti soitteli kyselläkseen haluanko serkkuni rippijuhlista valokuvia. En halunnut. Tai oikeastaan en osannut alkuun sanoa, näkemättä mitä kuvia juhlista olisi ja kun vielä ajatus muhi, tulin tulokseen etten halua. Oivalsin valokuvien olevan muistoja-enkä voi luoda itselleni muistoja tilaisuudesta jossa en edes ollut.
Eilen sain (pyytämäni) kuvan Ketusta ja tämän miesystävästä. En tiedä mikä kuvassa oli, mutta itkin vaikka kuinka kauan. Se sama kuvassa oleva jokin sai suunnittelemaan valokuvan teettämistä-mutta muistin saman minkä aiemmin. En voi yrittää luoda muistoa jostain mitä ei ole tapahtunut. Otan oman kuvan sitten kun tavataan. Toivottavasti pian.

Kettu ja koiruudet viime kesältä

Hiphopheart

Kuten useimpina aamuina, myös tänä aamuna sängyllä loikoillessa alkoi yhtäkkiä joku biisi soida päässä. Tunnistin lyriikoiden löytyvät vuosituhannen alussa villinneen Pikku G:n cd:ltä-en vaan muistanut biisiä enkä jaksanut heti aamusta häiritä Google-hakua. Siispä vaihtoehtona oli poimia Räjähdysvaara-hyllystä soittaan-ja voi että mikä nostalgiaryöppy!
Yhdentoista vuodenkaan jälkeen ei ole epäilystäkään ettenkö pystyis räppäämään levyn läpi mukana, etteikö sanat muistuisi mieleen takaraivon perukoilta. Vaikka välillä sen unohtaa ja esim. pukeutumisesta on hoppivivahteet jääny pois aikaa sit, "hoppi on ja pysyy mun sydämes aina".

Samoissa liikutuksen sekaisissa nostalgiafiiliksissä muistin eräänkin ala-asteen kykypäivän-joka oli niitä ainoita kertoja kun kuka tahansa saattoi kiivetä lavalle esiintymään ilman käsikirjoituksia jne. 90% esiintyjistä esitti covereita Pikku G:n biiseistä, heh. 

#kutsumua

Lukiolaisten Liitto on aloittanut kiusaamisenvastaisen kutsumua-kampanjan. Lukiolaisten tarkoituksena on, että kaikki opittaisiin hyväksymään juuri sellaisina kuin he ovat.
 
Osallistu näin: Ota kuva kahdesta sanasta, joista toinen kuvaa sitä lokeroa, johon sinut on yritetty tunkea ja toinen sellaista ominaisuutta, jonka tahtoisit muiden itsessäsi näkevän ja muistavan. Vedä sitten viiva ensimmäisen sanan yli – sitä käyttävät jatkossa vain hölmöt. 

(Älä) oo siellä jossain mun?

Nyt kun munasolujen luovuttamisesta alkaa olla viikko, alan todella havahtumaan siihen mitä oikeastaan tulikaan tehtyä. Annoin jollekkin/joillekkin lapsettomille mahdollisuuden perheonneen. Munasoluja multa keräyksessä saatiin12kpl mikä tarkoittaa takuuvarmasti ainakin yhtä lasta, kenties kahta tai kolmeakin. Hienoa sinänsä...

Tulin nyt vasta jälkikäteen miettineeksi kuinka hämmentävää oikeastaan onkaan, että jossain tulee olemaan lapsi joka biologisesti on mun, mutta ei kumminkaan. Se lapsi on mun ja pariskunnan miehen solujen yhteenliitos-ei siis millään tavalla äidin kenen mahassa alkaa kasvamaan. Siis noin biologisesti, teknisesti. Tosiasiassa, onneksi, lapsi tulee olemaan niin kasvattavan äitinsä kuin tämän puolison. Saa rakastavan kodin ja sitä rataa...

Mä en ole missään vaiheessa antanut lastani pois, sellaista kun ei ole ollutkaan, mutta silti reilun 18 vuoden päästä mun oven takana saattaa koputella joku joka kertoo olevansa lähtöisin mun soluista. Puoliksi minä! Aika jäätävää!... En tiedä miksi oon kuvitellu tuon nuoren koko ajan naiseksi, tajusin edellä mainittujen pohtintojen ohella että yhtä laillahan se saattaa olla aikuistuva miehen alku.

Yhtäkkiä lainaus PMMP:n biisistä "Sanot, että joskus vuosien päästä meillä on aikaa niin paljon että voidaan heittäytyä siihen kellumaan" saa täysin uuden merkityksen. Kukaan ei tule sanomaan mitä tapahtuu vajaan parinkymmenen vuoden päästä. Haluaako tämä nuori ottaa muhun yhteyttä ollenkaan tai millä motiiveilla. Jos yhteydenotto tulee, jääkö se siihen vai jatkuuko pidempään, puolin ja toisin. Aika näyttää.

Postaus paistinpannusta

Kuten ohimennen jo aiemmin mainitsin, sisko tosiaan muisti mua minipaistinpannulla. Eikö millä tahansa pannulla vaan sillä mitä ostos-tv kovasti mainostaa. Se millä voi vaikka nauloja paistaa eikä pannu naarmuunnu. Noh, mulla ei oo tarvetta nauloja paistaa, mutta jos kananmunat paistuis ilman rasvaa ja tarttumatta kiinni...

Ja niinhän ne teki, jei! :D Jälkimmäisen (oik.) kääntäminenkin sujui jo, kun tajusin juustohöylän olemassaolon. Tästä on erittäin hyvä aloittaa viikonloppu! Välittämättä edes aamulla diagnosoidusta korvatulehduksesta.

Kiitos vielä siskolle! 

Onnenkyyneleet takin kaulukseen

Eilen illalla vielä ennen nukahtamista löysin jonkin sortin rauhan. Herra X:n kanssa tuli aiemmin päivällä hieman kämmättyä, harrastettua suojaamatonta seksiä ja lopulta päätös jälkiehkäisystä oli yksimielinen. Tajusin myös sen mitä Setämies on aikansa yrittänyt mun päähän iskostaa eli että mulla ei todellakaan ole mikään kiire lapsia hankkia. Voin aivan hyvin hakea ehkäisylaastarit takaisin puoleksi vuodeksi-tai vuodeksikin. Odottaa.

Tänään koulusta päästyäni pinkaisin apteekkiin, naureskelin apteekin tädille joka selitteli jotain mun olemattomasta epilepsiasta. Mistä lie sellaisen diagnoosin oli nappaavinaan. Täti ei myöskään tiennyt voiko umpeutuvan ehkäisylaastarireseptin heillä uusia, joten kotimatkan varrella poikkesin kouluterveydenhuollossa reseptin uusimassa. Tutulle terkalle kerroin kuinka mukavalta on tuntunut palata arkeen sairaslomapäivien jälkeen ja kuinka turhat itkut ja naurut tuntuvat jääneen taakse. Olo on helpottunut-vaikkakin edelleen vähän tyhjähkö.

Tulin kotiin, otin jälkiehkäisyn ja pari tuntia siitä se sitten alkoi... Kyyneleet vain tulivat, varoittamatta ja valuivat pitkin poskia. Tovin kuluttua sain kerättyä itseni, ryhdistäydyin käymällä kuumassa suihkussa ja kipaisin kauppaan hakemaan loppuviikon pöperöitä. Jokunen tovi meni ihan hyvin-kunnes Setämies oma-aloitteisesti kertoili huomisen suunnitelmia. Mua alkoi itkettään kuinka ihana mies se onkaan... Taas meni tovi, tunti tai pari jonka aikana sain kerättyä itseni, ja yhtäkkiä aloin itkemään iltapalaani. Kuinka hyvää onkaan grahampaahtoleipää juustolla ja keitetyillä kananmunilla. Meinannut sitten siitä syömisestä tulla mitään...

Eihän tällainen voi ikuisesti kestää, eihän? Ei aina vaan voi itkettää?.. Onneksi sentään asiat on pääosin positiivisia ja ne onnen kyyneleitä mitkä poskia kastelee, mutta silti. En jaksais kovin kauaa. Haluaisin olla vähän vähemmän herkkä itseni...

Aikatauluttomia ajatuksia perheellistymisestä

Blogiin ehkä yhtäkkiäkin pätkähti paljon viittauksia äitiyshaaveisiin, mutta ihan mistään hetken hurmoksesta ei ole kyse. Tajusin puhuneeni vanhemmuudesta jo ainakin vuoden ajan kavereille. Taannoinen munasolujen luovutukseen liittyvä hormonihoito sai perheajatuksetkin päähän vakiintumaan-ja aika tarkkaan koko kuukausi ollaankin mm. Setämiehen kanssa väännetty aiheesta.

RAHA. Vaikka rahan/varallisuuden määrän ei pitäisi elämässä olla ykkösprioriteetti, onhan se totta että heikommassa taloustilanteessa (kuten opiskelijana tai yh-äitinä) lapsen tarpeisiin ei välttämättä pysty vastaamaan niin hyvin kuin toivoisi. Kela ja sosiaalihuolto kattavan tietyn toimeentulon, mutta niillä ei yllättävyyksiä paljon maksella-tai harrastusmaksuja lapsen kasvaessa. Lasten tavaroita sen sijaan saa edullisesti esim.nettimarkkinoilta ja uskoisin lähipiiristänikin löytyvän. Kaikkea, kuten esimerkiksi turvakaukaloa autottomana, ei edes tarvitse.

YKSINHUOLTAJUUS. Setämies on tehnyt kantansa hyvin selväksi ettei lasta kotiinsa haluaisi ja vähitellen mä oon alkanut tulla sinuiksi yksinhuoltaja-ajatuksen kanssa. Oon alkanut menettää uskoani ydinperheisiin... Yksinhuoltajuus ja erillään asuminen ei toki tarkoita sitä etteikö lapsi saisi isäänsä tavata tms.-ja sekin on ollut yksi isoista perusteluista miksi suunnittelen Poriin muuttoa ensi keväänä. Välimatkallisesti haluan tehdä kaikkeni, jotta isä-lapsi-suhde syntyy.
Vaikka Setämiehestä ei lapseni isää koskaan tulisikaan, mielestäni on hyvä tottua ajatukseen hoitaa lasta yksin-jos mahdollinen parisuhde syntyiskin/kestäiskin, niin sehän on sitten vaan plussaa.

AIKATAULUTTOMUUS. Oikeastaan vasta eilisiltana tajusin sen mitä mulle oli yritetty ihmetellä useastikin. Nimittäin mikä ihmeen kiire mulla on olevinaan!?! Miksi mun pitäisi saada lapsi pari kuukautta valmistumisestani, ennen seuraavaa syntymäpäivää?.. Enpä keksinyt yhtäkään pätevää perustelua-joten kävin tänään hakemassa taas ehkäisylaastarit ja uusimassa varoiks niiden reseptinkin.
Aikatauluista irroittamiseen on hyvä tottua jo nyt. Löytää se kultainen keskitie joustavuuden suhteen ja oppia ajattelemaan ettei ole maailmanloppu vaikka puoli vuotta tai vuodenkin odottaisin ja miettisin vielä asiaa. En usko että mahdollisessa tulevassa lapsiperhearjessakaan aina aikatauluissa pysyis...

Unohtaako perhe?

Toinen isoveljistä soitteli tuossa tunti sitten ja oli kovin pahoillaan synttärionnittelujen myöhästymisestä. Vakuutteli moneen kertaan että ei ole unohtanut-ja arvatkaapa vaan ketä alkoi taas vaihteeks itkettään. Mä kun luulin tästä taas jotenkin tasottuvani, nyt kun munasolujen luovuttamisen myötä hormoonihoitokin lpppui. Näemmä en-tai sitten vie vain oman aikansa...

Ei mulla ole missään vaiheessa käynyt mielessä edes, että perhe unohtaisi. Ehkä aikuistutaan ja ajatellaan ettei joka kissanristiäisistä pidä onnitella. Muistetaan sitten kun täytetään pyöreitä, juodaan kahvit kun taas nähdään. Ei pikkusiskot tai isoveljet, vanhemmat tai isosiskot unohdu.



"Kuule veli, juothan kanssani teen.
Kuinka hauska nähdä on uudelleen.
Istu pöytään, sisko, juttelemaan.
Kuinka paljon teitä kaipasinkaan.
Vaikka vuodet ovat vierineet pois,
on kuin eilisestä hetki vain ois.
Vaikka paljon täällä muuttunut on,
meidän toivomme on muuttumaton."
Muistuipahan tuokin taas mieleen... Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan.

Olla onnellinen saan hetken sen, kun kuulla sun äänesi saan

Koska arvailin olevani maanantaiaamuna ennen klinikka-aikaa kivuissa ja matkan Lahdesta Helsinkiin siinä vaiheessa turhan pitkä, tuhlasin tosiaan kesän loput säästöt pariin hotelliyöhön. Sunnuntai-iltapäivä alkoi viihtyisästi jokseenkin prameassa hotellissa; auringon paistaessa fiilistelin niin leveitä ikkunalautoja joilla pystyi lukemaan kuin ajatusta illalla kylpemisestä. Kun jokunen tunti myöhemmin olin lukenut kyllästymiseen asti, blogannut, lukenut rästissä olleet blogit ja kylpenyt, kyllästyin aivan totaalisesti. Kello näytti about seitsemää, nukkumaan ei siis voinut vielä mennä, enkä tuntenut koko kaupungista ketään kenelle olisin voinut soittaa että mennäänpäs kahville.

Maanantaina Setämies tosiaan tuli mua klinikalta luovuttamisen jälkeen hakemaan. Käytiin mun synttäripäivällisellä, haettiin pullo viiniä ja katseltiin OITNB:ta. Naureskeltiin, tai ainakin mä naureskelin, saamilleni jälkihoito-ohjeille missä mm. kiellettiin alkoholin nauttiminen 24h operaation jälkeen-no hups :D Myös kylpeminen oli kiellettyjen asioiden listalla, höh! Se siitä kimppakylpemisestä... Puolen yön aikaan taidettiin lopulta malttaa nukkumaan-ja arvatkaapa vaan kuka heräsi vatsan väänteisiin aamuyöllä. No minä!... Pippurinen iltapala ilmoitteli itsestään ja kun siitä pääsin, niin kainalossa oleilusta huolimatta tuntui etten saa henkeä. Eipä ole sitäkään fiilistä aikoihin ollut... Setämies heräs myös ja lopulta toisiamme silittäen uni palasikin-pariksi tunniksi ennen kun kello herätti aamupalalle. Setämiehellä oli tiedossa työpäivä ja vaikka mietin sitäkin vaihtoehtoa, että jään itse vielä hotellille nukkumaan, päädyin samaa matkaa aamupalalle. Masut täynnä munakokkelia ja pekonia palattiin huoneeseen pakkaan tavarat ja suunnattiin omiin kotikaupunkeihimme.

Luovuta #8

Heräsin tänä aamuna seitsemältä, 33h viimeisen lääkkeen pistämisestä aivan älyttömiin alavatsakipuihin. Syömis- ja juomiskielto oli jo voimassa, kun lopulta kahdeksalta henkeä haukkoen pääsin ylös sängystä. Jokuset tavarat mukaan ja kymmeneksi klinikalle-missä sainkin heti kaipaamani särkylääkkeen. Hoitajan kanssa jutskailtiin, mittasi verenpaineen ja asetti kanyylin. 10.20 oli irroitukseen aika-ja se oli yllättävän kivuton prosessi. Oikeastaan huvitti, kun en morfiini- ja rauhoittava-pöllyissä oireillut. Ei pyörryttänyt, muodot ei pyöristyneet tms.
Kuten luvattua, operaatio oli reilussa kymmenessä minuutissa ohi minkä jälkeen pääsin lepäämään. Itku tuli enkä ymmärtänyt ollenkaan miksi. Kivut olivat jo historiaa ja n.vartin kuluttua sain syödä eväsaamupalaakin-vaikka ihme kyllä liki 14h syömättömyyden jälkeen ei edes ollut nälkä. Hakija, Setämies, tuli puoli kahdentoista aikaan ja sain heti luvan lähteä, olinhan hyvävoitinen.

Iltapäivän tihkui verta, mutta sekin on jo loppumassa. On aivan luksusta käydä taas vessassa ilman kipuja ja pystyä kävelemään normaalisti-puhumattakaan taas mahdollistuneesta kylkiasennosta. Noin viiden viikon päästä kutsuu jälkitarkastus ja vaikka pari jo tänään ehtikin kysellä, en osaa sanoa alanko prosessiin uudestaan. Aika näyttää.

Sängyn uudet vaatteet

Äitipä kävi eilen kylässä, hieman jo etukäteen juhlistamassa mun synttäreitä. Asian mukaisesti pari pakettiakin sain; isosisko muisti hurjan sympaattisella minipaistinpannulla (siitä ei valitettavasti kuvaa ole) ja äitin pehmeistä paketeista löytyi kotiin lopultakin päiväpeitto sekä uusi pussilakanasetti.

Hetihän nuo ihanuudet sängyn valtasi, kun äiti oli kotimatkalle saateltu. En oo ikinä ymmärtänyt miksi uudet petivaatteet pitäisi alkuun pestä-uutuuden tuoksu on jotain niiiiiiin huumaavaa. Jotain mihin oli helppo tuudittautua...

Luovuta #7

Viimeisiä viedään... Tänään oli taas vaihteeks ultrapäivä ja munasolut on jo kehittyneet luovutuskelpoisen kokoisiksi. 5 kpl 9-10mm ja 17 kpl 13-18mm. Kuten oman veikkauksen olin esittänytkin, luovutuspäivä tarkentui tulevalle maanantaille. Tänä iltana pistän vielä tutuksi tulleet lääkkeet eli Puregonin ja alkuviikosta saamaani Orgalutrania. Huomenillalla (tai mun vuorokausirytmillä, alkuyöstä...) pistän irroittavan lääkkeen (Gonapeptyl) ja sunnuntai pitääkin ottaa sitten ihan iisisti. Pakkaan tavarat ja hotelloidun Helsinkiin.

Koska seuraava aiheeseen liittyvä postaus ilmestynee todennäköisesti vasta maanantai-iltana, pari käytännön asiaa irroitukseen liittyen. Munasolujen keräystä edeltävät 6h pitää olla syömättä (eli ahmin iltapalaa sunnuntaina ennen nukkumaanmenoa) ja 2h juomatta (eli herään maanantaiaamuna joskus seitsemän aikaan juomaan pullon tai pari vettä). Itse operaatiossa, mikä tehdään paikallispuudutuksella, ei mene kuin 10-20min mutta tarkkailuun pitää jäädä vähintään kahdeksi tunniksi. Mukaan lähtee siis ladattu iPod, kirja ja pelikortit. Eväitä unohtamatta! Aikanaan (siis syötyä, juotua, vessassa käytyä ja pari tuntia levättyä) kotiutua saa saattajan kanssa ja operaatiopäivä mukaan lukien kolme päivää saa sairaslomaa viettää. En tiedä vielä kotiudunko vai lähdenkö Poriin.

Liki pari viikkoa pistoksia alkaa jo tuntua. Ensin vain kummallisena möykkynä lantiolla, myöhemmin yhä lisääntyneenä pahoinvointina (etenkin rasituksen jälkeen). Itken ja nauran paljon-ja mitä kummallisimmille asioille. Kärsin nukahtamisvaikeuksista-mikä tosin saattaa olla liian jännän iltakirjankin syytä-ja kun nukahda, uni tulee helpoiten esim.sikiöasennossa mikä saa selän kipeäksi. Välillä tuntuu kun joku iskin puukkoa kyljistä sisään... Mikään oire ei kumminkaan ole ylitsepääsemätön, en edes ole klinikalta kysellyt saisinko ottaa särkylääkettä-todennäköisesti saisin pieniä määriä. Kunhan tästä päästään, on aika paneutua paremmin ajatuksiin omasta perheestä.

Vaikka menis kaikki päin helvettii, laulan silti laa la la la la laa laa

Tänään on ollut astetta vakavampi päivä... Aamulla klinikalla käydessä selvisi lopultakin tarkka munasolujen luovutuspäivä, ensi maanantai, ja sen seurauksena varasin itselleni (ja myöhemmin seuraksi tulevalle Setämiehelle) hotellihuoneen. En ajatellut maanantaiaamuna kivuissani a)herätä kukonlaulun aikaan, b)kävellä kahta kilsaa juna-asemalle ja c)matkustaa tuntia tärisevässä junassa. Mukavuudenhaluinen sijoitukseni kumminkin söi loputkin kesätöistä säästyneet rahat. Millä mä nyt maksan matkani Lontooseen? En millään...

Setämies lohdutteli, että reissuja tulee aina lisää-mutta tuleeko; mulla ei ole tällä hetkellä palkkatuloja enkä usko töitä löytyvänkään ennen kun keväällä valmistun. Ilman palkkatuloja on turha haaveillakaan reissaamisesta... Mikäli saan pidettyä kiinni haaveistani, olen valmistuessani hyvää matkaa raskaana-ja silloinhan mahdolliset "ylimääräiset" tulot menee lasta varten säästöön.
Kun asiaa oikein ajattelin, perhe (myös se oma jota ei vielä ole) on mulle tärkeämpää kun matkustelu. En yhden Lontoon reissun takia ole valmis odottamaan vuotta. Itken tämän illan odottamaani reissua ja myöhemmin syksyllä korvaan sen humalaisen iskän kanssa risteilemällä. Huomenna on taas uusi päivä, aika astua askel eteenpäin tästäkin toipuneena.

Auringonpaistetta sadepäiviin

I can feel what you have inside
But you lie to yourself
Look in to my eyes
'cause you have it all
You know it too
So why don't you do something about baby don't deny
Would you even try
Break the wall to face it all
What can I do for you to believe me

I can see the shine

I can see the shine in you
I can see it in your eyes
So why don't you do something
I can see the shine
I can see the shine in you
I can see it in your eyes
So why don't you do something.

You won't lose it baby don't be afraid
There will be a day when it's too late
You say that you don't believe in love
Love is already in you
Don't wait too long there will be no sign
'cause deep inside of your mind you want to
Am I wrong, I don't think
So tell me what can I do for you to believe me

What does your heart say
What do you fear
Why do you always push it away?
Why these unnecessary tears?
I can see the shine but you're only wasting time
Putting yourself always in question
Denying leberation of your mind
You kinda know you have talent
You kinda know how to exploit it
But you do nothing
Do yourself a favor don't avoid it

Kuvat: Google ja WeHeartIt

Sanat: Kwan-Shine

Tätisyys

Mä olin kuusvuotias, kun musta tuli ensimmäisen kerran täti. Taaperosta tuli aikanaan mulle todella tärkeä, jotain puuttuvan pikkusiskon kaltaista. Pieni rakas jonka heittämän salibandypallon jaksoi kerta toisensa jälkeen noutaa, joku jolle takeltevalla ekaluokkalaisen lukutaidolla lukea kirjoja. Pieni joka viihtyi aina sylissä...

Vuodet ne vierii ja niin tuostakin pienestä pirpanasta on jo kasvanut nuori neiti. Nuori naisen alku, jonka rippijuhlia vietettiin kuluneena kesänä. Juhlien tiimellyksessä en voinut olla liikuttumatta. En tiedä itkinkö loppuen lopuksi omaa "vanhuuttani", toisen kauneutta ja aikuistumista vai aikanaan lasten rannikko-Suomeen muuton myötä kadonneita vuosia.

Täti ja täditettävä vuosituhannen vaihteessa

Cosmosti

Parhaat puolesi: Tyylikkyytesi takaa löytyy myös villimpi puoli, jonka paljastat vain harvoille.
Tyylikkyys toki on katsojien silmässä, mutta tässä vaiheessa elämääni oma tyyli alkaa jo olla muodostunut ja ite henkilökohtaisesti tyylistäni tykkään. Viihdyn villasukissa, pitkä- ja lyhythiaisissa t-paidoissa ja erikoisissa farkuissa. Mitä siihen villimpään tyyliin tulee...se tosiaan paljastuu vain harvoille ;)

Sokeat pisteesi: Olet välillä ylikriittinen itseäsi ja muita kohtaan.
Ai välillä? Ylikriittinen itseäni kohtaan taidan olla 90% ajasta-vaikka toki kohdalle osuu niitäkin päiviä kun kerrankin vaatteet istuu juuri niin kun haluan ja hiuksetkin asettuu haluamallani tavalla. Niinä päivinä, ikävä kyllä, ehkä ehtii mielessä kritisoida muita(kin)...

Tyylisi avaimet: Klassiset vaatteet toimivat aina-kunhan niissä on jokin juju.
Kuten ensimmäisen kohdan yhteydessä tuli jo mainittua, mä tosiaan viihdyn klassisissa vaatteissa. Aina pukeutumisesta ei edes löydä mitään erityistä jujua. Toisinaan taas juju saattaa olla pelkästään se, että yhdistän muuten täysmustaan pukeutumiseen punaiset kengät.

Salainen nautintosi: Kulinaristina innostut, kun saat suunnitella herkkuaterian yksityiskohtia myöten täydelliseksi.
Vasta oikeastaan lähiaikoina oon oppinut myöntämään kulinaristisuuteni. Herkkuateriat ei loppuen lopuksi paljon vaadi ja nautin uusienkin ruokien tekemisen opettelusta. Keittiötouhuissa aika on valttia-kiireessä ei saa muuta kuin kuraa aikaan.

Seksikkyytesi salaisuus: Olet hyvä kuuntelija, mutta osaat avata suusi ja kertoa suoraan, mitä haluat.
Totta. En avaa tätä tässä yhteydessä enempää, jokainen tehköön omat päätelmänsä ;)

Tässä kuussa: Älä päästä vielä kokonaan irti kesästä. Unohda arki ja lähde viikonloppuna nauttimaan syysluonnosta meren äärelle. Jos mahdollista, hyppää veneeseen.
Viikonlopun irtiotto tuskin onnistuu, mutta se siunaantunee alkuviikon Helsingin visiitistä. Pari hotelliyötä, leffailua-ja kenties merenkin moikkailua. Veneily (=laivailu) on tulossa jossain vaiheessa myöhemmin syksyllä-nautin siitä silloin.

Tänä vuonna: Anna intuition johdattaa. Listojen laatiminen ja looginen ajattelu on sinulle luontaista, mutta opettele kuuntelemaan myös vaistoasi. Aloita syksyn aikana uusi projekti, niin saat ihailla keväällä hämmästyttäviä tuloksia
Tiedostan mitä vaistoni sanoo-tai ainakin luulen niin. Listoista (ja etukäteisstressistä) luopuminen tuottaa tuskaa, mutta sitä kohti on mentävä. Siis mikäli haluan ne ensi kevään suurehkotkin suunnitelmat saada toteutettua.

(Tummennetut lauseet ovat lainauksia tänään ilmestyneestä Cosmopolitan-lehdestä, Neitsyt-merkin osuva horoskooppi.)

Pieni pettymys elämässä

Kesän maitokahvirusketuksen vähitellen kadotessa, oon tullu kiinnittäneeks huomioo selän timanttitatuointiin. Kuinka haalea se onkaan... Tatuoinnin ottamisesta on reilu pari vuotta ja sitä on jo kertaalleen sen jälkeen väritetty uudestaan. Jo silloin olin tatuoijan sanojen välistä lukevinani ettei juuri mitään ole tehtävissä.

Kuvakulma on hiukan eri (siksi timantti näyttää oikealla leveämmältä), mutta väri onkin se pointti. Enään tuosta ei tule vaaleanpunaista...

Aikoinaan mietin tarkkaan leimojen paikat; mun tatuoinnit saa helposti piiloon/esille ja paikat on sellaiset mihin vanhemmiten rupsahtamisen ei juuri pitäisi vaikuttaa. Mietin merkitykset, mietin millaisia kuvia jaksaa vuosikymmeniä katsella. En miettinyt miltä kuvat näyttää haalistuessaan. Unohdin olennaisuuden.

Vielä paluu menneeseen kesään

Viime kesän kuvailut jäi vähiin, varsinkin verrattuna edellis kesän (-13) satoihin otoksiin... Kameran kuvat tulikin jo julkaistua, mutta yllätten myös tabin galleriasta löytyy otoksia kuluneesta kesästä kertomaan.

Ensimmäiseen kesälomareissuun Helsingistä

Pari viikkoa myöhemmin junamatkalla Tampereelta Seinäjoelle. Voitte vaan kuvitella mikä fiilis oli, kun aurinko näyttäytyi liki parin viikon tauon jälkeen! Tai oli se kuulemma Seinäjoella paistanut, mutta ei siellä missä mä kuljin...

Kesäkuun kolmen viikon reissun kruunasi veljentytön rippijuhlat. Tässä vääristynein kuvasuhtein kuva juhlapäivän asusta.

Kesän viimeisen työviikonlopun tohinoissa bussin oven väliin jäänyt käsi näytti pahimmillaan tältä.

Elokuiseen tapaan synttäritkin lähenee ja kuvan mukainen viihdepaketti tulikin hankittua. Oivaa tekemistä myös tuleviin sairaslomapäiviin.

Tiistai pöhinää

Satunnaisesti tulee pohdiskeltua mitä kummallisempia asioita. Kuten minkä yhden tavaran pelastaisin palavasta talosta. Toisin kuin lapsena, ei mulla enään ole mitään erityisen rakasta/rakkaita tavaroita. On vain käytännöllisiä ja lähtökohdasta riippuen pelastettava tavara olisi jokin vaate, kännykkä tai henkkarit. Mieluiten toki kaikki niistä. Valokuvia mietin pitkään, mutta suurin osa niistä on haudattu kellariin-ja tärkeämpää kumminkin on että rakkaat on elossa. Valokuvia voi ottaa uusia.

Toinen pohdiskelun aihe on, Cheekin 1140-biisin innoittamana, se miten kuluttaisin viimeisen vuorokauteni (mikäli siis saisin tietää että elän enään seuraavat 24h). Cheekin tavoissa oli osuvia; haluaisin nähdä vanhempani, kirjoittaa testamentin ja kenties kylpeä. Järjellä ajateltuna...matkustaminen vanhempien luo vie tunteja-ja miten osaisin olla heidän luonaan kuin ei mitään. Yksi vaihtoehto oli, että pyytäisin jonkun kaverin kuvaamaan sivusta mun päivää, tekisin vain iloisia asioita (kuten kävisin tivolissa, kenties baarissa)-mutta millä tuonkin muka saisi kaverille perusteltua. Oikeastaan...kuinka kamalaa olisikaan tietää kuolevansa vuorokauden kuluttua. Ehkä paras toimenpide siinä vaiheessa olisi kirjoittaa se pirun testamentti ja lähteä samantien oman käden kautta.

Nurinkurisuutta

Mulla on säännölliset ruoka-ajat sillä tiedän kiukustuvani helposti, jos verensokerit pääsee alas. Ja kiukkusena oon omasta mielestänikin rasittava-saatika sitten mitä toiset mahtaa ajatella. Nälkäisenä (ja kiukuspäissään) en välttämättä muista välttää kaikkia allergisoivia juttujakaan niin tarkkaan kun olis tarve... Helpompi siis pitää repussa aina banaaneja tms. nopeaa välipalaa ja kotona pakkasessa sellaisia(kin) ruokia mitä ei tarvi kun pellille heittää tai pannulla hetkessä paistaa.

Tänä aamuna kaikki ei taas menny niin kun Strömsössä; olin myöhässä jo ennen kun olin edes päässy sängystä yli. Hädin tuskin ehdin smoothien nykäistä pahimpaan huimaukseen ja junaevääksi tehdä sämpylän. Erinäisten mutkien takia en edes päässyt siihen junaan, mihin suunnittelin-ja kun lopulta matkaan pääsin, oli aamupala 2,5h myöhässä normaalista. Myöhästely johti siihen, että myöhästyin myös koulun lounastunnista-kahdelta sentään ehdin aikataulun mukaisesti syödä välipalaa. Kotiuduttuani Lost vei mukanaan enkä edes tuntenut nälkää, kun kuudelta pakotin itseni jääkaapille päivällistä etsimään.

Tää on jotankin tosi omituista! Kesällä, helteillä, on ymmärrettävää ettei ruoka maistu. Nyt vaan ei ole helle! Muutamana iltana on tehnyt mieli naposteltavaa vaikka olisinkin syönyt kellon mukaisesti-ja nyt kun en ole syönyt, niin ei edes nälätä. En usko kehon menneen mihinkään säästötilaankaan sillä mulla on vaihteeks energiaa vaikka muille jakaa.

Luovuta #6

Jälleen kerran oli ultrapäivä. Rutiinin omaisesti lääkärissä housut pois ja hetki munasolujen tuijottelua. Kymppimillisiä alkavat useimmat oleen, joten enköhän joskus niistä eroonkin pääse. Solujen kasvaminen alkaa jo tuntuakin, möykkynä lantiolla. Ketulle naureskelin että tuntuukohan raskauskin tältä...
Lääkäristä hoitajalle jonka kanssa pari sanaa vaihdettiin jo aiemmin nettipalvelimella mainitsemastani vatsanahan arkuudesta. Sain pari vinkkiä asiaan liittyen ja kolmeksi illaksi toinenkin lääke pistettäväksi. Toinen kasvattaa soluja ja toinen jarruttaa ettei ne kasva liikaa ja ala irtoilemaan.

Yks asia mihin kiinnitin jo viimeksi huomioo, ja tänään vielä enemmän, oli ettei kukaan tunnu olevan kiinnostunut mun tunteista. Lääkäri saattaa esittää jokusen hoidon kulkuun liittyvän kysymykset, mutta mistään ulkopuolisesta ei puhuta. Ei siitä, että himoitsen aivan eri tavalla tiettyjä asioita (kuten seksiä ja alkoholia), pahentuneesta hajuyliherkkyydestä tai siitä että olen äärettömän itkuherkkä. Aivan kun olisin raskaana vaikka tyhjä oli kohtu tänäänkin!...

Seuraava ultra perjantaina. Sillon selvinnee tarkka luovutuspäivä-ja pääsen varailemaan mulle ja tueksi tulevalle Setämiehelle hotellihuonetta.

Back to school-back to life?

Parisen viikkoa on tätä lukukautta jo ehtinyt kulua-ja taitaa olla korkea aika vähän kertoilla lukukauden suunnitelmista. Näin alkusyksyyn mun väljään lukujärjestykseen mahtuu 2,5 kurssia. Syyskuun alussa alkaa harjoittelu (siitä myöhemmin lisää) jonka jälkeen mulla on n. 3,5 kurssin rutistus opintoja. Ne käytyäni eli noin marraskuun puolessa välissä mulla alkaakin jo joululoma. Perinteisesti loppiaisen nurkilla koulu kutsuu takaisin ja muistaakseni mulla on noin viisi kurssia alkukevään aikana. Viiden viikon harjoittelu ja opinnäytetyön palauttaminen. Ei siis ollenkaan mahdoton ajatus, että maaliskuussa valmistujaisia juhlisin! Juhlasuunnitelmat nyt on toistaiseksi kumminkin vielä auki; keväälle kun suunnitteilla oli muuttokin ja tiedä vaikka se raskauskin olis ajankohtaista...

Lukukauteen uusin kengin

Vaan eipäs eletä aikaa edelle! Turhaa stressiä tuo ensi kevät vain herättää liian aikaisin ajateltuna. Päivä ja hetki kerrallaan elämä tuntuu paljon mielekkäämmältä-kuten tänä viikonloppuna oon huomannut. Töitä olisi ollut, mutta kieltäydyin-johan sitä viisi peräkkäistä viikonloppua tulikin työskenneltyä. Eilispäivä kului pitkälti kotieläinpihalla ja ulkoiluhetkestä jääneessä mahtavassa fiiliksessä. Viime öisten 12h yöunien jälkeen sunnuntaiaamu valkeni kirkkaana; niin sään kuin mielen puolesta. Facebook-uutisille naureskeltuani ja smoothien aamupalaksi juotua suuntasin ensi viikon ruoka-aineksia hakemaan-ja kuinka ihana oli huomata että farkut oli aivan liikaa auringon porottaessa liki pilvettömältä taivaalta! Välillä ihan uppoutuu siihen ajatukseen, että elokuu olisi jo syksyä mutta ehei; kesä vielä on. Ruokaostosten jälkeen koin älynväläyksen sen suhteen miksi imuri ei toimi toivotulla tavalla-ja korjattuani asian, sain kämpän imuroitua. Energiaa riitti kevyesti vielä tiskaamiseenkin (joku oli taas kerännyt niin paljon tiskiä ettei eilen mahtunut kaikki kuivauskaappiin...) ja ajattelinpa tässä vielä tehdä alkuviikon ruuatkin valmiiksi. Sen jälkeen "ehkä" olen ansainnut leffaillan.

Jokaisessa päivässä on jotakin hyvää

Aamulla suoraan sanottuna vitutti, kun uni loppui kahdeksan aikaan. Vapaapäivä ja takana parikin huonommin nukuttua yötä, eikö sitä olisi tänään voinut hiukan pidempään nukkua... Aikani lakanoissa pyörin, surffailin netissä missä ei ollut puolen yön jälkeen juuri mitään uutta tapahtunut. Turhautti sekin. Kömmin ylös pyörrytys kaverina ja päätin ottaa toisenlaisen asenteen alkavaan päivään. Hankkia elämän. Lukea kolme kesken eräistä kirjaa loppuun ja käydä Juniorin kanssa kotieläinpihan karnevaaleissa.
Se perinteinen aamupala eli smoothie ja kaksi ruisleipää ennen, kun peitto veti takaisin alleen. Kaksi kirjoista ehdin lukea ja syödä lounaankin ennen kun ovikello soi lähdön merkiksi. Pään sisällä mariseva negatiivisuus nosti päätään; haluan lukea enkä lähteä ulos. Lähdin kumminkin-ja todella kannatti! Pari tuntia lehmien rapsuttelua, sirkusnäytöksiä ja ankkojen ihmettelyä rauhoitti kummasti. Kaikki muu elämä unohtui hetkeksi ja todella nautin ulkoilusta lainalapsen kanssa-edes kohdalle osunut sadekuuro ei synkistänyt.
En aio synkistyä nyt kotiuduttuanikaan. Tein superherkullista välipalaa, laitoin radioon asteen verran enemmän volyymia kuin normaalisti. Kuinka hyviä biisejä siellä soitetaankaan! Luen viimeisenkin kirjan loppuun ja tiskaan, kun en sitä jostain syystä torstaina tehny. Jatkan jo viisi kuukautta pöydällä lojunutta palapeliä. Nautin elämästä. Nautin vielä jäljellä olevasta kesästä.

Luovuta #5

Kouluun jälkeen tuli hilpaistua taas klinikalla käymään. Neljä päivää oon nyt tosiaan pistäny Puregonia-ja pirskatin munasarjat uneksii. Se on kuulemma ihan normaalia, kun on pitkään käyttänyt hormonaalista ehkäisyä-mutta silti en kiellä turhautumista. Luovutusta varten munasolujen pitäis olla 17-20mm ja mulla oli n.7mm tänään isoimmat. Pienimpiä ei edes mitattu. Aivan turha toivo siis lähiaikoina irroitusta suunnitella... Hoitajalta sain lisää lääkettä ja uuden ultra-ajan maanantaiksi.

Hoitajaa odotellessa odotustilassa vastaan tuli nuori nainen, jonka suloisesti pyöristynyt vatsa antoi viitteitä noin neljännestä raskauskuukaudesta. Jaan varmasti monen kanssa ajatuksen siitä, että raskaana olevat naiset ovat seksikkäitä-ja vielä kun lapsettomuusklinikalla tulee sellainen vastaan, niin hyvä etten mä alkanu itkeen ilosta. Jotenkin herkkänä ollu lähiaikoina, laitetaanko hormonipistosten piikkiin ;)

Mikäli yhtään luotan maalaisjärkeeni, tuo munasarjojen hidas heräily vaan vahvistaa sitä ajatusta etten hoitojakson jälkeen enään ehkäisyä haekaan. En mikäli haluan pitää kiinni haaveestani lisääntyä ensi kesänä...

Pieni mustakantinen vihko

Oikeastaan tämän postauksen olisi pitänyt tulla jo ennen yhtäkään päiväkirja-postausta-mutta kuten aina, pieni mustakantinen vihko jäi muiden isompien varjoon. Lojui kellarin siivouksesta asti sängyn alle livahtaneene, muiden odottaessa siisteissä pinoissa läpikäymistä...
Kyseinen vihkonen on mun lapsuuden rakkaimpia esineitä ja mikäli päiväyksiin on luottaminen, on merkinnät alkaneet vuonna 1999. Mun ollessa kuuden vanha. Varsinaisesta leikekirjasta ei voi puhua, lähinnä ehkä piirustusvihosta. Omien piirustusten lisäksi sivuilta löytyy yhdeksän vuotta vanhemman siskon kirjoittama jouluruno ja muutamakin tehtäväpolku. Sisko on opettanut plus-, miinus- ja kertolaskuja, opetettuaan ensin piirtämään numerot. Aika suloista :-)

Jostain syystä tuon kirjasen osuessa silmiin, muistuu mieleen eräs vanhahko suomi-iskelmä.
"...Kaksi miestä tutkii muistikirjojaan.
Toinen tuskailee, kun sivut täynnä on.
On toisen kirja pitkään ollut sivuton..."

Jos tahdot ajaa mut pois/Niin just noin/Sä mua epäillä voit

Viime yönä näin jos jonkin moista unta... Törmäsin mummolassa isoveljeeni, joka oli venynyt pituutta reilusti viime näkemästä. Hieman oli halailu hankalaa yli kaksimetrisen läheisen kanssa... Mummolassa oli myös kummityttöni, konttaavana taaperona. Ipana putosi isomummonsa sylistä, mutta ei ollut moksiskaan. Leikittiin pitkään jääkaappimagneeteilla. Seuraavassa unessa mun ystävät oli järjestäneet mulle yllätyshäät ja vaikka kuinka yritin olla kohtelias, jouduin lopulta kieltäytymään alttarille menosta. Tämä johti totta kai riitaan sulhasen kanssa-mutta se oli nopeasti selvitetty ja yhteiselo jatkui.
Koska yllämainitut unet oli tuoreessa muistissa herättyä ja ne sisälsivät paljon tarkkoja yksityiskohtia, päätin pitkästä aikaa etsiä merkityksiä unikirjasta. Useampikin mainitsemistani asioista kertoi onnellisuudesta, hyvinvoinnista ja tasapainoisesta arjesta. Sitähän tämä on. Jokunen päivä sitten Setämiehellekin sanoin etten muista koska viimeks olisin ollut näin luottavainen syksyn suhteen. Tulkintakirja kertoi myös luotettavista ystävistä ja turvallisuudesta-ja aika loogisesti nämä liittyvät yhteenkin. Mulla on ystäviä, joista en olis valmis luopumaan mistään hinnasta.
Yllätyin taas miten paljon unet oikeasti voi kertoa, kuinka hassua onkaan että moni unikuvissa nähty asia merkitsee lopulta samaa. Toki noidenkin unien joukkoon mahtui viitteitä myös negatiivisimmasta asioista, kuten läheisen äkillisestä kuolemasta, mutta myös nämä mainitut asiat olivat jotenkin itsestään selvyyksiä. Eihän sitä ikinä tiedä koska joku läheinen lopettaa (syystä tai toisesta) tämä maallisen vaelluksen. Tulkitsemiseen on osattava suhtautua tietyllä huumorillakin, kaikkea ei kannata uskoa mitä kirjassa lukee. Hyväksi esimerkiksi mainittakoon viime yön unista löydetty viittaus siihen, että haluaisin alitajuisesti saada nuhdesaarnan joltakulta auktoriteetilta. Ehkä haluankin ;)

Puregon

Kuten tuosta aiemmasta päiväaikataulupostauksesta oli luettavissakin, mulla on alkanut Puregon-pistokset munasolujen luovuttamiseen liittyen. Yksi pistos päivässä eli mulla silloin klo 20 ja henkilökohtaisena annoksena 150 ml/krt. Tässä vaiheessa, keskiviikkoilta, kropasta siis löytyy jo 450ml kyseistä lääkeainetta-ja kuvittelin että se tuntuisi jossain. Ei tunnu. Pistoksen jälkeen kymmenisen minuuttia kirveltää vatsanahkaa, mutta mitään muita erikoisia tuntemuksia ei oo. Tuon kirvelynkin hoitajalta varmistin ja se on ilmeisesti ihan normaalia.
En tiedä kuvittelinko jotenkin liikoja vai olenko vaan tapani mukaan liian hätäinen, mutta loogisesti munasolujen kasvamisen pitäisi mielestäni tuntuakin jossain. Lisääntyvänä paineena lantion alueella tai jotain... Näin ilman mitään erikoisia tuntemuksia epäilen pistänkö edes oikein, meneekö lääke perille, mutta kyllä se ainakin kynästä johonkin katoaa. Perjantai-iltapäivän ultra ehkä tekee viisaammaksi...

Mun arki

Aika ajoin lapsiperhe-elämää seuraavissa blogeissa törmää postauksiin joissa kerrotaan minkälaisen aikataulua perhe pinokaisen kanssa kuta kuinkin noudattaa. Itse elän perheetöntä opiskelija-arkea, mutta hyvinkin kaavamaista sellaista. Joitain vaihtelevuuksia on (esim.koulupäivien pituuksien suhteen), mutta tämä on useimpien päivien aikataulurakenne;

08.30 Herätys
08.30-09.00 Sängyssä heräilyä, tabletilla surffaamista
09.00-09.30 Aamutoimet (aamupala, vaatteiden vaihto, koululaukun tsekkaus jne.)
09.30-10.00 Koulumatka jalkaisin
10.00-14.00 Koulua (lounas 11.30-12.00)
14.00-14.30 Kotimatka jalkaisin
14.30-15.00 Välipalaa, postien luku, netissä surffailua yms.
n. 15.00-18.00 Levyn verran jotain sarjaa, tällä hetkellä kesken on Lostin 5.kausi. Päivällinen siinä ohessa joskus viiden nurkilla.
18.00-20.00 Kotitöitä, palapelin kokoamista yms. touhuilua. Kuudesta eteenpäin yritän mahd.vähän olla tabletilla/tietokoneella jotta yö ei menisi levottomaksi.
20.00-20.30 Munasolujen luovuttamiseen liittyvä Puregon-pistos ja iltapala, iltapesut
20.30-22.00 Viimeiset facebook yms surffailut, kirjan lukemista
22.00-23.00 Nukkumaan
-ja aamulla sama uusiks...

Viikonloput mulla on tosi monipuolisia; millon oon töissä, millon kotona, millon iskällä, millon äitillä, millon Setämiehen luona jne. Kukin viikonloppu noudattaa omaa aikatauluaan (tai aikatauluttomuuttaan-mikä on aina parempi vaihtoehto), mutta kutakuinkin unirytmin yritän pitää samana. Viimeistään puolen yön aikaan nukkuun ja viimeistään kymmeneltä ylös, ei päiväunia.

Summer of ´14

Niin taas on yksi kesä vilahtanut ohi. Vaikka montaa päivää ei vielä syysarkea olekaan ehtinyt kulua, itse ainakin kaipaan jo eilisen aurinkoa. Vähitellen saapuvat viileämmät pohjolan tuulet eikä uimaan/rannalle enään huvita mennä-enpä tänä kesänä taas ehtinytkään kun yhden rantapäivän viettää... Rantakadut tyhjenee eikä kukaan enään kulje vadelmaveneellä Hankoon. Kesärenkaat unohtuu ja siellä mistä kesästä nauttineet ihmismassat kaikkoaa, alkaa kärpästen juhlat.

Joidenkin, kuten mun, kohdalla alkava syksy tuntuu siltä, että olisi ikuinen perjantai 13. Näihin fiiliksiin on kumminkin helpohko neuvo; Hengitä. Kyllä vielä uuden kesän aika koittaa. Sitä odotellessa edellistä voi muistella vaikka hakuna matatan avulla. Niin hyvä on.

Vain elämää, ei sen enempää

Huhpuh, mikä viikonloppu taas takana... Saatoinkin ehkä mainita Forssailu suunnitelmista jo etukäteen, mutta viimeistään nyt se tulkoon selväksi. Perjantaina siis suoraan koulusta hyppäsin bussiin. Ärräpää oli päättänyt olla tulematta joten nautittiin iskän kanssa illasta kaksistaan. Tai noh, kauppareissun ja ruuan jälkeen mä olin kyllä jo valmis saunaan ja nukkumaan. Liekö ollu edes kymmentä kello ollu, kun uni tuli....
Lauantaiaamuna perinteinen torikierros ja kotona lounasta. Tunnin verta taisin päiväunia ehtiä nukkua ennen kun työt Letkurockissa kutsui. Todella hiljainen (ja turhauttava) ilta-mutta oiva osoitus siitä ettei kaikki voi aina mennä niin kuin suunnitellaan. Kävijätavoite oli 1 000 hengen luokkaa ja yöllä puoli kahden aikaan iskäkotiin suunnatessa, joku heitti illan viimeiseksi arvioksi n. 200 kävijää.
Sattuipa kuulkaa vielä niin köpelösti, että onnistuin jättämään käteni bussin oven väliin. Pahinta taisi olla säikähdys, eipä tuo olkavarsi juurikaan kipeä ole. Isoin, noin neljä senttiä halkasijalta oleva, mustelma aristaa kosketusta ja pari pienempää löytyy kaveriksi-mutta ihme kyllä murtumilta selvisin. Hieman viilennystä kylmäkallen avulla ennen kun unimasa kahden aikaan simautti.
Ehtisin kai muutaman tunnin nukkua jo ennen kun verenkierto ilmeisesti lähti taas jaloissa toimimaan, ilmoitellen itsestään tajuttomalla suonenvedolla. Mulla kun on vielä se ettei ala vetämään suonta ainoastaan pohkeesta vaan joka ikinen kerta koko jalasta, varpaista nivusiin asti. Unisena unohdin iskän olemassa olon ja parkaisin kivusta muutaman kerran ihan kunnolla. Ihan kun se mitään olisi auttanut... Aamupäivä meni pahemman puoleisesti nilkuttaessa ennen kun alkuiltapäivästä taas pääsi kotikonnuille.
Paikallisen ostoskeskuksen ruokakaupasta pientä välipalaa haettuani suuntasin toistaiseksi viimeiselle kesän keikalle; FC Lahti-VPS-peliin. Itse pelitunnelmia pääset raportin muodossa lukemaan tästä. Jalkapallo ei koskaan oo ollu mun isoimpia kiinnostuksen kohteita, mutta tehtävänähän olikin (onneksi) tarkkailla yleisöä. Yhden colatölkin kävin pyytämässä pois, kun erehdyttävästi etualalle näytti Karhu-oluttölkiltä. Aikansa kadoksissa olleet paniikkikohtaukset meinas näyttää kyntensä siinä vaiheessa kun vastuualueena oleva n. 500 päinen yleisöosuus nousi seisomaan ja alkoi huutamaan (maali), mutta mitään pahempaa häppeninkiä ei onneksi ollut.
Kyl se siitä, niin kun tämän päivän paitakin sanoi. Ottelun jälkeen parin kilsan kävely kotiin, suihku ja tuosta jos vähän vielä leipää suuhun laittaisi ennen kun onkin taas jo aika käydä nukkumaan. Aamulla terkkapäivystyksen (ajattelin mennä ihan varoiks näyttään kättä) kautta kouluun ja kohti uutta viikkoa.

Luovuta #4

Munasolujen luovuttamisen hetki lähestyy ja tänään jo tutuksi muodostuneen matkan kuljinkin jälleen klinikalle. Höpöteltiin lääkärin kanssa, papassa oli ollut jotain häikkää mutta kunhan vuoden päästä muistaa käydä uudestaan testissä, niin asian pitäis olla ok. Lääkäri tsekkas, että munasarjat löytyy-mihin ne nyt kuukaudessa olis kadonnut :D Tällä kertaa muistin jopa olla heittämättä läppää tyhjästä kohdusta...Kätilön kanssa käytiin ensi viikolla alkavat lääkepistokset läpi, ei lainkaan niin paha asia kun olin kuvitellut. Kotiin sainkin siis kosmetiikkalaukullisen esitteitä ja parit kolmet eri lääkkeet hoidon eri vaiheisiin. Labran kautta (veri- ja virtsanäyte infektiotauteja varten) kotiin, ensi viikolla kuukautisvuodon ja pistosten alettua takaisin.

Life is complicated

Mulla on ollut perikummallinen viikko, taas... Lauantaina Hakkapeliitoilta "kotiuduttuani" olin saanut BT:ltä vastauksen edellisyön viestiini-ja herra yllätti täysin. BT oli kovastikin pohtinut meidän huhtikuussa karikoitunutta suhdetta. Päätelmissään/ajatuksissaan oli tullut siihen tulokseen, että jossain vaiheessa yhteenmuuttaminen ja kannabiksen kotikasvattamisen jättäminen ei ollenkaan olisi huonoja ajatuksia. Jälkimmäistä kannatin jo nyt, mutta tuo ensimmäinen, öh... Keskusteltiin useampi tunti ja lopulta molemmat taisivat olla hyvinkin ymmärtäväisiä miksi huhtikuussa karikoitunutta suhdetta ei kannata uudestaan henkiin puhaltaa-ja miksi myös mainittu yhteenmuuttaminen olisi hyvä unohtaa. Elämä päätyi jatkumaan friends with benefits-linjalla, ainakin toistaiseksi.

Kun tämä hämmentävä ihmisyyden kokemus oli käsitelty, yllätti pari päivää myöhemmin ystävä satakunnasta. Osaltani viimeiseen lomailtaan oli kuulunut muutama lasi viiniä ja jostain kumman syystä päädyttiin Setämiehen kanssa keskustelemaan lisääntymisestä. Suoraan keskustelusta lainatakseni "...ois kunnia olla sun lapsen isä, mut en vaan osaa luvata mitään oikeeta perhe-elämää". Aikaisemminkin aihetta on toki käsitelty, mutta nyt se puuttui periaatekeskustelusta yhtäkkiä paljon henkilökohtaisemmaksi...
Oon aina ajatellut haluavani mahdolliset lapset nuorena, mieluiten heti valmistuttuani-mihin ei enään pitäisi olla kuin noin 8kk. Aika tuntuu harppovan liian nopeasti... Laskeskelin että jo syyskuusta voisin raskaaksi tulla niin, että saisin kumminkin opintoni ajallaan suoritettua-tässä elokuussa kun on päälimmäisenä ajatuksena munasolujen luovuttaminen.
En haluaisi olla ison päätöksen suhteen liian hätäinen, mutta kärsivällisyyskään ei ole koskaan ollut alaani. Voin sanoa tuntevani Setämiehen, tietäväni että isäksi hän olisi varsin miellyttävä ehdokas-vaikkakaan ei lapsia/lasta luokseen asumaan halua. Uskon myös, että opintojen jälkeen mun taloudellinen elämä paranee (voi myös olla toiveajattelua...) ja kun jälkikasvun kulut ositettaisiin, tuskin pulaa/puutetta olisi mistään tarpeellisesta. Tutkintopaperit käteen saatuani mua ei pidättele Lahdessa mikään, voisin vaikka muuttaa länsirannikolle-mitä olen muutenkin jo hyvänä vaihtoehtona miettinyt. Hieman (ja hieman vielä enemmänkin) asia mietityttää; olenko tyhmä, jos tartun tilaisuuteen-vaintyhmä jos jätän sen huomiotta? Haluanko näillä näkymin ehdoin tahdoin yh:ksi, jaksanko rakastaa lopunikäni vilpittömästi?

Kesäreissua 2

Kesäloma jälleen kerran pätkähti loppuun ja nyt kun katson, yllättävän paljon sitä ehdin bloginkin ääreen. Ehdin suunnitella jo kertovani kuluneesta reilusta kahdesta kuukaudesta kerralla, heh.

Mikäli oikein muistan, otin jonkin sortin varaslähdön tänä(kin) vuonna kesälomaan. En toukokuun viimeisellä viikolla vain enään jaksanut. Turhautti tunnin-kahden koulupäivät jotka pääsääntöisesti vietettin atk-luokassa. Mä voin ihan hyvin sen pari tuntia datata kotona. Kevyesti.
Mikäli oikein muistelen, niin ensimmäinen virallinen kesälomaviikko kului kotitöiden parissa ja kolmen viikon reissuun tavaroita pakkaillessa. Orivesi-Riihimäki-Hämeenlinna-Tampere-Seinäjoki-Turku-reissun tunnelmiin pääsee palaamaan tästä ja tästä.

Heinäkuun alussa pari viikkoa meni kotosalla akkuja ladaten. Luin kirjoja, katselin jokusen leffan ja nautin lämpimistä päivistä ulkona. Tapailin aktiivisesti erästä miekkosta ennen kuin viikonloppuisin festarikeikat järjestyksenvalvojana alkoi. Kuun puolessa välissä suuntasin Setämiehen luo, kävin parit festarit tekeen töitä. Yksi yö kotona ja lastenleiriä pitämään Sysmään, yksi ylimääräinen yö leiripaikassa vielä videopuuhissa ja again festareille. Kahden viikon reissun seurauksena kroppakin kaipasi lepoa, alkoi reistailla flunssan ja auringonpistoksen merkeissä. Sänkypotilaana kuluikin sitten loppu heinäkuu.

Pari päivää ja pari Panadolia hoiti asiansa ja elokuun ensimmäisen viikonlopun tapaan pääsin Hakkapeliitoille hommiin. Pitkästä aikaa iskällä olokin kelpasi, venytin viikonloppua maanantaille ja keskiviikkona koittikin jo paluu koulun penkille. Siitä lienee juttua myöhempään ajankohtaan...

Hakkapeliittatapahtuma 2014

"Vallankumouskaan ei ollut Hakkapeliittatapahtumassa kaukana, kun joukko akkoja ryhtyi maanittelemaan kansanedustaja Paavo Arhinmäkeä (vas.) uudeksi kuninkaaksi. Arhinmäki kieltäytyi kohteliaasti kannattamaansa tasavaltaisuuden aatteeseen vedoten. Moisesta eivät olleet akat kuulleetkaan.
Juhlapuheen Arhinmäki suostui kuitenkin pitämään. Puheessaan Arhinmäki muistutti, että vaikka Hakkapeliittatapahtuman juuret ovat sodassa, juhlitaan Tammelassa historiallisessa hengessä kulttuuria, kädentaitoja ja ruokaa."
(Forssan lehti, 3.8.14)

Kuten tuosta lehtisiteerauksesta on pääteltävissäkin, meni elokuun ensimmäinen viikonloppu perinteisesti Hakkapeliittatapahtuman merkeissä. Osaltani lipunmyyjänä ja liikennemerkkitalkoolaisena. Pari kuumaa kesäpäivää vierähti ohi aivan huomaamatta, kenties kesän aikaisemmilla festarikeikoilla osuutensa siihin miksi nyt n. 6-4h työpäivät eivät tuntuneet niin uuvuttavilta kun aikaisempina vuosina.
Ei toki sillä, etteikö silti uni olisi maittanut iltaisin ja olenkin tyytyväinen että unirytmi on kääntynyt oikeaksi kahden viikon venkoilun jälkeen. Mukavampi kenties palata tällä viikolla kouluarkeenkin, kun öisin saa nukuttua ja päivät pysyy hereillä.

Lisää kuvateksti

Tajusin kaipaavani tätä

Hetki sitten saavuin tyhjään iskä-kotiin. Iskä on töissä, huoneista ei kukaan vastannut vaikka totutusti tullessani moikkailin. Auringon tehdessä laskua takapihalla, kiertelen läpi tutut huoneet ja mietin miten asiat kerta kaikkiaan voi pysyä ennallaan. Sänky on petaamatta vain toiselta puolelta, jääkaapista löytyy lapsuusvuosina perinteeksi nousseet suklaavanukkaat. Piippu olohuoneen ikkunalaudalla odottamassa, keskeneräinen ristikkolehti tykötarpeineen keittiön pöydällä. Kaikki ennallaan, mutta samalla silti hienostuneesti uudistunutta. Yksi uusi magneetti jääkaapin ovessa, uusintoskaämpäri, postipaketti nojaamassa keittiön seinään. Kortti vierailta mailta, ilmoitustaululla muistilappu lääkäristä...
Kapusin yläkertaan, entiseen huoneeseeni, pohtien milloin todella olin täällä viimeksi ollut. Kyyneleet lähti hiljaa vierimään pitkin poskia, reilu neljä kuukautta sitten. Pääsiäisen aikaan, kun juhlittiin kummisedän pyöreitä. Nuo kuukaudet pitämättä juuri mitään yhteyttä sai pohtimaan onko reilun tunnin päästä kotiutuva iskä harmaantunut entisestään, saanut kenties pari kiloakin vyötärölle.

Miten vanhempien luo voikin aina olla tervetullut vaikka omien arkikiireiden keskellä suhdetta heihin laiminlyö, miten vanhemmat silti aina rakastaa vaikka ei ehkä itse muistakaan... Miksi pitää olla niin perisuomalaisia, etten voi kapsahtaa kotiutuvan työläisen, isän, kaulaan ja kertoa että oli oikeasti tosi ikävä. Itkeä avoimesti ja luvata yrittää jatkossa käydä useammin.