Ollaan Setämiehen kanssa pitkään yritetty toista lasta, oikeastaan koko tämä vuosi. Kuukausien yrittämisen jälkeen meillä lopulta tärppäsi ja tein elokuun puolessa välissä positiivisen raskaustestin. Odotin lopultakin Petralle pikkusisarusta, huhtivauvaa.
Muutama päivä myöhemmin alkoi kumminkin runsas verinen vuoto eikä niillä viikoilla ollut mitään tehtävissä. Ensimmäinen viikko-puoltoista oli sumuisia, iltaisin itkin itseni uneen ja näin jatkuvasti putoamisaiheisia painajaisia. Mietin mikä mussa on vikana...
Kuten tuolloin muutamille sanoin, en tiedä harmittaako enemmän pitkän yrittämisen jälkeinen keskenmeno vai se, että tämä asia unohtunee piakkoin. Kenellekkään emme ehtineet raskaudesta vielä kertoa, halusimme odottaa ensimmäiseen ultraan rauhassa. Sitä ultraa ei nyt tule.... En ehtinyt edes neuvolaan soittaa, joten raskaus ei tule näkymään edes terveystiedoissani-vaikka itse tiedän olleeni kaksi kertaa raskaana. Mä en osaa ajatella itseäni kahden lapsen äitinä, mulla ei ole enkelilasta jonka haudalla kävisin.
Kävin viikkojen ajan päänsisäistä kamppailua kirjoitanko tätä postausta. Pelkäsin, että teen kärpäsestä härkäsen. En halua sääliä. En halua, että ihmisten on vaikea kohdata mua tämän jälkeen, olla luonnollisia seurassani. Toisaalta tuntuu pahalta myös olla puhumatta. Tämä oli mulle, meidän perheelle iso juttu, eikä sitä noin vaan voi painaa unohduksiin vaikka pahin on jo helpottanut. Keskenmenot on tabu, josta ei puhuta. Tabu, josta pitäisi puhua jotta tämän asian kohtaavat eivät tuntisi oloaan niin yksinäisiksi.
